Minun tarinani
Olen 49-vuotias näkövammainen mies. Ennen kuin näkövamman aiheuttanut Leberin tauti puhkesi, olin sivutoimisesti toiminut videokuvaajana, opettajana, leikkaajana ja ohjaajana.
Opin valokuvauksen jo nuorena perheemme asuessa Kanadassa. Kaksi vuotta yläasteen valokuvausopintoja antoi jo hyvät ammatilliset valmiudet. Videokuvauksen salaisuudet paljastuivat hauskanpidon kautta, kun teimme kavereiden kanssa lyhyitä elokuvia beta-kameralla. Käytin myös kaitafilmikameraa työvälineenä elokuvien tekemiseen.
90-luvulla tein valo- ja videokuvaukseen liittyviä töitä. Olen vetänyt nuorille valokuvauskursseja ja pidin nuorisotoimen pimiötä järjestyksessä. Pyrin useasti elokuvaopintoihin koskaan kuitenkaan pääsemättä sinne.
Hankin vuosituhannen vaihteessa digitaaliset kuvaus- ja editointikalustot ja tein yhä sivutoimisesti videoita kuten esimerkiksi Dave Lindholmin Messengers -yhtyeen musiikkivideon.
Non-Profit -elokuvan kuvaus oli sitä, mitä olin pitkään halunnut tehdä. Pääsin kuvaamaan pitkän fiktio-elokuvan. Elokuvassa on paljon lapin metsiä ja muuta luontoa. Se on kaunis ja erikoinen elokuva, joka julkaisuvuonnaan voitti Kritiikin kannukset -palkinnon.
Eläkkeelle jouduin nuorena miehenä vuonna 2009. Yritin vielä tehdä sokeutumisesta elokuvaa, mutta en ehtinyt enkä jaksanut siinä raskaassa elämänvaiheessa. Kuvaaminen ei kuitenkaan jäänyt, vaan otin niitä huolimatta siitä etten enää nähnyt kuin sumeita ja värittömiä kuvia. Rakkaus lajiin on säilynyt.
Viime syksynä kunkokeilin VR-laseja, tajusin näkeväni niillä paremmin, värikkäämmin ja terävämmin kuin ilman, mikä tuntui ihmeeltä.
Nyt 360 astetta kuvaavalla kameralla ei ole enää kyse rajauksesta, vaan oikean paikan löytämisestä kameralle ja siinä minä olen hyvä.